Sisäisen turvallisuuden uudistaminen – tehdäänkö nyt pientä pintaremonttia vai rakenteellisia uudistuksia?

Vuodenvaihteessa yksityisellä turvallisuusalalla kohistiin alan suurten työnantajien AVARNin ja Securitaksen henkilökunnan toiminnasta pääkaupunkiseudulla. Tapahtumiin reagoitiin sisäministeriössä tammikuun 2023 lopussa asettamalla työryhmä, jonka tehtävänä oli arvioida yksityisen turvallisuusalan ohjausta, valvontaa ja koulutusta. 

Työryhmän piti tehdä ehdotukset siitä, miten alan toimintaa voidaan kehittää. Alun perin työryhmälle annettiin aikaa toukokuun loppuun saakka, mutta sitä jatkettiin elokuun loppuun. Tämän tekstin julkaisuun mennessä, syyskuun 2023 puolivälissä, työryhmän ehdotuksia ei vielä ole julkistettu. 

Yleisesti ottaen ymmärrämme tehtävänannossa mainitun ohjauksen koskevan lainsäädäntöä, erityisesti lakia yksityisistä turvallisuuspalveluista (LYTP), valvonnan puolestaan tarkoittavan sekä viranomaisvalvontaa että toimijoiden omavalvontaa, ja koulutuksen erityisesti koulutusvaatimuksia ja – sisältöjä. Tematiikka on siis laaja ja monikerroksinen. Suurin kysymys tässä vaiheessa lienee se, mitä kaikkea ollaan valmiita uudistamaan?

Voisi olettaa, että julkishallinnon ja viranomaisten tarkastelumalli asiaan lähtee lainsäädännöstä ja etenee siitä eräällä tavalla ylhäältä alas valvontaan ja koulutukseen. Agmenin työelämän todellisuutta nähneet kouluttajat ja vastaavat hoitajat Alexander Austin ja Janne Mönkkönen ovat sitä mieltä, että turvallisuusalalle tarvittaisiin perustavanlaatuisia muutoksia, jotta saadaan aidosti pitkäkestoisia ratkaisuja esille nousseisiin haasteisiin. Tarkastelun näkökulma on ehkä kuitenkin enemmän alhaalta ylös – millaisia muutoksia tarvitaan, jotta toiminta kentän tasolla kehittyy?

Päivitetty lainsäädäntö näyttämään suuntaa

Muutoksia tarvittaisiin toimintaa ohjaaviin lakeihin. Nykyinen laki yksityisistä turvallisuuspalveluista ja perustuslain pykälä 124 § Hallintotehtävän antaminen muulle kuin viranomaiselle eivät ole riittäviä vastaamaan tämän päivän sisäisen turvallisuuden tarpeita. 

Turvallisuustehtävien siirtyminen yhä kasvavissa määrin yksityisen puolen toimijoille eli vartijoille ja järjestyksenvalvojille, joilla ei kuitenkaan ole usein riittäviä toimivaltuuksia, saatika koulutuspohjaa kaikkiin tilanteisiin ja työympäristöihin, joissa heidän oletetaan toimivan, on suuri haaste. Vaikka poliisille kuuluu yksinomaan vastuu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä, toimii yksityinen turvallisuusala loppupeleissä vastaavassa roolissa, vaikkakin aina erikseen määritetyissä lokaatioissa.

Aina kun keskustelu yksityisen turvallisuusalan mahdollisista uusista tehtävistä tai alan oikeuksien puutteellisuudesta tulee esiin, on vasta-argumenttina se ettei huomattavaa julkista valtaa voida antaa muulle toimijalle kuin viranomaiselle. Kyseessä on kuitenkin tulkintakysymys siitä, mikä ylipäänsä on huomattavaa julkista valtaa. Muistettava on, että lait, lain tulkinnat ja lain pohjalta annetut asetukset ovat muutettavissa heti, kun tahtotila asialle löytyy.

Tärkeätä olisikin käydä aidosti ratkaisukeskeistä keskustelua yhteiskunnan ja koko turvallisuusalan nykytilasta ja tulevaisuudesta, jossa tunnistettuihin ongelmiin etsittäisiin kestäviä ratkaisuja. 

Samoja hommia? – Poliisi vs. yksityinen sektori

Toimintaympäristö, jossa eri sisäisen turvallisuuden toimijat eli poliisi ja yksityinen turva-ala operoivat, on pääosin sama, poikkeuksena kotirauhan piiriin kuuluvat alueet ja paikat, joihin liittyvät tehtävät kuuluvat lähes yksinomaan poliisille. Sama toimintaympäristö tuo mukanaan myös samat poikkeamatilanteet.

Nykyään merkittävästi lisääntyneet teräaseisiin, ampuma-aseisiin sekä katujengi-ilmiöön liittyvät uhkatilanteet joudutaan päivittäin ratkaisemaan nykyisellä koulutuspohjalla ja voimankäyttövälineillä. Tämä aiheuttaa jatkuvasti niin kutsuttuja läheltä piti -tilanteita joissa vakavilta vammoilta tai kuolemalta välttyminen tuntuu liian usein oleva puhtaan tuurin varassa. 

Onko hyväksyttävää, että yksityisellä turvallisuusalalla toimivan henkilön henki on halvempi ja hänen työturvallisuutensa ei ole yhtä tärkeää kuin virkaa toimittavan poliisin? Jos vastaus on ei, tulisi työn ohessa kohdattaviin ongelmatilanteisiin luoda tarkastelun kestäviä ratkaisumalleja. 

Ajatusmallin taakse: ‘nehän on vaan vartijoita / järjestyksenvalvojia’, ei saa jäädä ihmettelemään. Näiden kärjistettyjen esimerkkien tarkoituksena ei ole osoittaa syyttävällä sormella ketään tiettyä tahoa, mutta alla olevaa asiaa ei saa sivuuttaa.

Vaikka yksityisen turvallisuusalan työntekijöiden työturvallisuus on pääasiassa heidän työnantajansa vastuulla, vastuunottoa tai ainakin kannanottoa voisi vaatia myös poliisiorganisaatiolta, joka yksityistä turvallisuusalaa ohjaa ja valvoo. Pitäisikö kysymys vastuunjaosta laajentaa koskemaan myös ylintä valtiovaltaa? Kenen tehtävänä on piirtää suuntaviivat sisäiselle turvallisuudelle? 

Uskallamme väittää, että jos poliisit joutuisivat ratkomaan uhkatilanteita samalla tavalla kuin yksityinen turvallisuusala – eli yksin tai pareittain vain patukka ja kaasusumutin välineinään – alkaisivat hälytyskellot soimaan sekä Suomen poliisijärjestöjen liitossa että poliisihallituksessa, ja asioihin tulisi muutoksia välittömästi.

Yksi vaihtoehto parantaa työturvallisuutta olisi toki se, että yhä useammin tilanteet pyrittäisiin ratkaisemaan niin, että yksityinen sektori vain valvoo ja hälyttää poliisin paikalle tarvittaessa, pitäen itsensä turvassa. Väittäisimme kuitenkin jo pelkästään poliisiin nykyisiin resursseihin peilaten tämän toimintamallin olevan kestämätön ratkaisu, ja todennäköisesti seurauksena olisi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tosiasiallinen huononeminen koko maassa. 

Toinen ratkaisu voisi olla päivittää alan koulutusta ja varustusta, sekä parantaa yksityisen turvallisuusalan ja poliisin välistä yhteistyötä entisestään. 

Etälamautin nousee usein esiin kun puhutaan välineistä, joilla voitaisiin parantaa työturvallisuutta. Poliisin käytössä virallisena voimankäyttövälineenä etälamautin on toiminut jo vuodesta 2005 lähtien ja käyttökokemus on poliisiorganisaation viestinnän mukaan ollut positiivinen. Ampuma-aseen eli käytännössä pistoolin ollessa jo rajatuissa tehtävissä toimivilla vartijoille hyväksytty voimankäyttöväline, ei etälamauttimen lisääminen yksityisen turvallisuusalan voimankäyttövälineeksi kuulostaa mitenkään epäloogiselta. 

Yksityisen turvallisuusalan käyttämiä voimankäyttövälineitä ei kuitenkaan ole käytännössä päivitetty vastaamaan nykypäivän muuttuneisiin uhkakuviin yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Vuoden 2017 alusta voimaan astuneen uuden voimankäytön matriisin mukanaan tuomat ja nyt ensi kertaa eri turvallisuusalan toimijoiden kesken standardisoidut voimankäytön tekniikat loivat pohjan, joka mahdollistaa riittävän pätevien nykypäivän tarkastelun kestävien voimankäyttäjien kouluttamisen. Harmi vain, että ne välineet ja koulutusmäärät, joilla toimintakyky saatettaisiin tasolle joka aidosti vastaisi kentän tarpeisiin, vielä puuttuvat.

Koulutus lisää työturvallisuutta 

Näemme asian niin, että turvallisuusalalle tarvitaan pakollisten lyhytkurssien lisäksi tutkintovaatimus, joko ammattitutkinto tai perustutkinto. Tämä tulisi toteuttaa esimerkiksi kolmen vuoden siirtymäajalla ja sen tulisi olla vaatimus vaativammissa työtehtävissä toimimiseen. Kaikissa turvallisuusalan koulutuksissa käytännön taitojen harjoittelun määrää tulisi lisätä, voimankäyttö ja ensiapu etunenässä. Tämän lisäksi muutoksia tarvittaisiin erityisesti väliaikaisen vartijan koulutukseen ja hänelle asetettuihin työtehtäviin.

Turvallisuusalan ammattitutkintoa tulisi myös mielestämme päivittää, jotta työelämään saapuvat vartijat ja järjestyksenvalvojat omaisivat aidosti tarvittavat tiedot ja taidot kohdata reaalimaailman ongelmatilanteita työturvallisesti. Etäopetus on esimerkiksi hyvin toteutettuna oiva tapa opiskella tiettyjä asioita mutta jos koko tutkinto muodostuu vain etänä opiskeltavasta teoriasta, sen hyödyt voidaan vähintäänkin kyseenalaistaa, jos opittua ei päästä harjoittelemaan ja testaamaan käytännössä. 

Tässäkään asiassa ei ole tarvetta keksiä pyörää uudelleen. Poliisiammattikorkeakoulun opetussuunnitelmasta voisi varmasti kevyin muokkauksin siirtää aihekokonaisuuksia turvallisuusalan ammattitutkintoon. Aiheet kuten voimankäyttö, taktiikka, viestintä, ensiapu, valvonta ja hälytystoiminta siirtyisivät arvaten verrattain vaivattomasti yksityisen turvallisuusalan opintokokonaisuuksiin. Yksityinen turvallisuusala kuitenkin toimii käytännössä samanlaisessa työ- ja uhkaympäristössä kuin poliisi.  

Koulutuksen eri aihealueiden kehittämisen lisäksi myös riittävät harjoitusmäärät tulisi koulutuksessa varmistaa. Poliisiammattikorkeakoulu tarjoaa hyvät tuntiraamit, joiden perusteella voidaan arvioida riittävää minimimäärää kullekin aihealueelle. 

Otetaan esimerkiksi aihekokonaisuudeksi voimankäyttö. Jos poliisiammattikorkeakoulu on katsonut että kahdeksan opintopistettä on se minimi, jolla saadaan koulutettua tarkastelun kestäviä voimankäyttäjiä, vaikuttaa varsin absurdilta tilanteelta vaatia yksityiseltä turvallisuusalalta yhtä laadukasta toimintaa, kun voimankäytön harjoittelu voi jäädä järjestyksenvalvojan ja vartijan koulutuksessa alle kahdeksaan oppituntiin. Opintopiste on muuten 27 tuntia.

Ajatuksemme ei ole vain lisätä kouluttajille töitä, vaan saada lisää osaamista kentälle. Yleisesti ottaen sisäisen turvallisuutemme ylläpitämiseksi tarvittavan ammattitaidon vaatimus on jatkuvassa kasvussa, ja haasteeseen tulisi vastata koulutuksen keinoin, jotta turvallisuus säilyy. Voisiko poliisin opintokokonaisuuksien peilaaminen yksityiselle puolelle helpottaa myös poliisiammattikorkeakoulun vajaita kurssikokoja, jos poliisin koulutuksessa olisi hyväksiluettavia tutkinnon osia? 

Kestämätön nykytila

Väliaikaisen vartijan koulutus eli 40 oppituntia on riittämätön antamaan tarvittavan ammattitaidon työelämään. Työnantajapuolella väliaikaisen vartijan luvan saaneita käytetään paljon kesälomitukseen. Nykyisellään väliaikaisen vartijan työtehtäviä ei kuitenkaan ole määritelty tai rajoitettu mitenkään. Esimerkiksi työturvallisuuden näkökulmasta yksintyöskentelyn kielto olisi varsin perusteltu, sillä väliaikaisen vartijan koulutukseen kuuluu vain kaksi teoriaoppituntia voimankäyttöä. 

Uusi laki yksityisistä turvallisuuspalveluista tuli voimaan 2017. Sen myötä väliaikaisen vartijan koulutuksesta poistui voimankäytön käytännön koulutus, eikä pelkästään väliaikaisen vartijan koulutuksen läpäissyt henkilö voi enää käydä kaasusumuttimen tai teleskooppipatukan käyttäjäkoulutuksia. Lakimuutos siis vähensi jo muutenkin vähäistä voimankäytön harjoittelua ja sen kautta työturvallisuutta. 

Väliaikaisena vartijana voi työskennellä enimmillään neljä kuukautta, mutta oikeudet ja velvollisuudet ovat kuitenkin samat kuin vartijan koulutuksen käyneillä, vaikka vartija on opiskellut alaa tuplasti enemmän.

Vartijan koulutuksessa, jonka kesto on 80 oppituntia, käytännön harjoitukset ovat pakollisia. Niiden tarkempi sisältö ja tuntimäärät jäävät kuitenkin käytännössä täysin kouluttavan tahon harteille. Koulutuksessa kerrataan väliaikaisen vartijan koulutuksen opetussisältö pienillä lisäyksillä ja loput ajasta menee voimankäyttöön, ensiapuun, alkusammutukseen ja muuhun käytännön harjoitteluun. Kyseessä on vain kevyt pintaraapaisu, vaikkakin jo parempi kokonaisuus kun väliaikaisen vartijan koulutuksessa.

Järjestyksenvalvojan peruskoulutus on kestoltaan 40 oppituntia ja se pitää sisällään käytännön harjoituksia mukaan lukien voimankäyttöä ja ensiapua. Se käytännössä yhdistää väliaikaisen vartijan ja vartijan koulutuksen huonot puolet. Teoriaa koulutuksesta on valtaosa ja käytännön harjoittelua on jälleen vähäisesti, lähinnä voimankäytön osalta, turvallisuustarkastusharjoituksella maustaen. Koulutusvaatimus on myös kaikille järjestyksenvalvojille samanlainen, vaikka käytännön työtehtävät eroavat merkittävästi toisistaan. 

Poliisin ja rajavartiolaitoksen avuksi asetetut järjestyksenvalvojat (PRJV), toimijat jotka myös viime aikoina mediassa ovat esillä olleet, on täysin unohdettu alan pakollisissa koulutuksissa – vaikka he toimivat vaativissa työympäristöissä ja heillä on vartijoita laajemmat oikeudet toimia. Hieman kärjistäen koko aiheelle on allokoitu vain 2–4 oppituntia teoriaa osana vartijan koulutusta ja 15 minuuttia osana järjestyksenvalvojan peruskurssia. PRJV:t kaipaisivat aidosti oman koulutuskokonaisuutensa, jotta heillä olisi realistiset mahdollisuudet toimia usein vaativissa työtehtävissään. Kuka on edes kykeneväinen perehdyttämään PRJV:t? Työnantaja vai poliisi ja rajavartiolaitos, joiden avuksi PRJV:t ovat tittelinsä mukaan asetettu?

Kaikista edellä mainituista koulutuksista voidaankin lausua, että tämänhetkiset peruskoulutukset ovat hyvin teoriapainotteisia ja käytännön harjoitteet jäävät usein vähäisiksi. Teoriaosaaminen on äärimmäisen tärkeää, mutta tasapainoa pitäisi vielä hakea. Esimerkiksi pelkkä lakitekstin ymmärtäminen kiinniottotilanteen suhteen ei vielä riitä alkuunkaan työturvalliseen tapaan toimia, saati tarvittaessa vastarinnan murtamiseen voimakeinoja käyttäen. Käytännön harjoittelua ei voi korvata teorialla, eikä kaikkea voi sysätä yksilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja työnantajan tarjoaman perehdytyksen varaan kuten asia nykyään käytännössä on. 

Realistiset(?) muutoksen tuulet

Edellä on esitetty varsin radikaalejakin muutoksia, joiden toimeenpaneminen hyvällä tahdollakin veisi useita vuosia. Kuitenkin jo ilman radikaaleja muutoksia alan lainsäädäntöön, voisi koulutusta ohjaavia asetuksia muokkaamalla ja poliisin aktiivisemmalla ohjauksella tehdä tuntuvia muutoksia alan koulutusminimeihin:

• Vaativissa toimintaympäristöissä toimiville vartijoille, järjestyksenvalvojille sekä poliisin ja rajavartiolaitoksen avuksi asetetuille järjestyksenvalvojille (PRJV) pitäisi asettaa järjestyksenvalvojan lisävoimankäyttökoulutuksen (16 ot) sisältö pakolliseksi. Tällä luotaisiin edes teoreettisesti riittävä osaamispohja voimankäytölle. Toimintaympäristöjen vaatimukset määrittelee nykyisinkin poliisi.

• Pakollisia pitäisi olla myös voimankäyttövälineiden, kaasusumuttimen ja teleskooppipatukan käyttäjäkoulutukset (yht. 10 ot). Voimankäyttövälineet luovat oikein käytettynä työturvallisuutta. 
  
• Velvollisuus suorittaa vuosittainen voimankäytön kertauskoulutus jonka kesto on 8 oppituntia, tulisi olla kaikilla. Nykyisellään voimankäytön kertausvelvollisuus koskee vain elinkeinoluvallisille toimijoille työskenteleviä henkilöitä. Voi perustellusti kysyä, miksi näin on?

• Vuosittaisen voimankäytön kertauksen tuntimääriä tulisi myös lisätä ja ottaa koulutukseen mukaan myös laajemmin esimerkiksi ensiapua sekä tosielämän case-harjoitteita. Kertauskoulutuksen tulisi päivittää ja hioa jo hankittuja tietoja ja taitoja, eikä olla vain kahdeksan oppitunnin pakollinen paha jossa tulee vammoja, kun alunperinkään ei hallita edes perusteita voimankäytöstä. Voidaan taas aidosti kysyä, että paljonko jotain asiaa pitää harjoitella, jotta kyettäisiin edes ylläpitämään jotain tasoa, kehittymisestä puhumattakaan? Entä pitäisikö riittävän tason ylläpitämistä jotenkin mitata ja valvoa?

Näillä muutoksilla ei vielä radikaalisti uudisteta, mutta ne voisivat toimia edes kevyenä tason nostona alalle.

Ratkaisut vaativat resursseja

Kun turvallisuusalan haasteiden juurisyyt ovat syvemmällä kuin vain yksittäiset keinot, nousee väkisin esille kysymys resursseista. Miten taataan, että alalla työskentelevät ovat alalle soveltuvia ja osaamisen taso on riittävä? Mistä saadaan resursseja tarpeelliseen koulutuksen lisäämiseen ja alan parempaan valvontaan? 

Nykyisellään turvallisuusalan viranomaisvalvonta on vähäistä ja asiaan ohjatut poliisin resurssit ovat riittämättömät. Ne riittävät reagoimaan räikeimpiin esiin nouseviin tapauksiin jälkijättöisesti.

Omavalvonnan suhteen haasteita ovat osaamisen ja ajan puute. Tällä hetkellä yrityksissä vain yhden on oltava TVEAT-koulutettu vastaava hoitaja, eli turvallisuusvalvojan erikoisammattitutkinnon suorittanut. Vastaavan hoitajan tehtävänä on toimia yrityksen laillisuusvalvojana. Tosiasiassa tämä valvonta usein tapahtuu toimistosta käsin ja on reaktiivista eikä proaktiivista, sisäisen valvonnan ollessa muiden työtehtävien ohella tapahtuvaa satunnaista toimintaa. 

TVEAT on usein ”toimistohenkilön koulutus”, mutta TVEAT-koulutettuja pitäisi olla myös kentällä, jotta valvonta voisi aidosti olla luonteeltaan jatkuvaa ja kokoaikaista. Valvonnan tulisi myös olla luonteeltaan neuvovaa ja kehittävää eikä vain sanktioivaa. Tämän koulutuksen sisällölle olisi runsaasti tarvetta juurikin kenttäolosuhteissa.  

Alan laatu ja sitä kautta yleinen turvallisuus parantuu vasta riittävän koulutuksen myötä. Ammattitaidon vahvistamisen lisäksi pitäisi turvata alan houkuttelevuus sekä mahdollisuus pidempiin työuriin. Tämän hetkinen alan palkkataso ei tähän kannusta, ja kun työntekijöiden vaihtuvuus on suurta, kasvaa kynnys panostaa työntekijöiden kouluttamiseen. 

Miten tämän kaiken rahoitus mahdollistetaan, ja kenen maksettavaksi se osoitetaan – siinä olisi sisäministeriön työryhmälle, tai valtiovallalle laajemminkin, se todellinen pähkinä purtavaksi. Nykyisellään koulutukselliset minimitasot eivät riitä vastaamaan kaikkiin kentän tason ongelmiin. Jos työntekijällä ei ole koulutuksellisia edellytyksiä työturvalliseen toimintaan, on ymmärrettävää, että alalta poistuu jatkuvasti paljon työntekijöitä. 

Tämä puolestaan johtaa jatkuvaan rekrytointitarpeeseen, eikä sekään ilmaista ole. Ammattitaitoa valuu jatkuvasti ulos alalta ja uutta koulutetaan tilalle. Siinä ei ole kansantaloudellisestikaan mitään järkeä. Pitäisikö aihetta tarkastella sisäministeriön lisäksi myös opetusministeriössä?

Huom. Sisäministeriö julkaisi yksityisen turvallisuusalan koulutusta, ohjausta ja valvontaa selvittäneen työryhmän loppuraportin syyskuun 2023 lopulla. Lue blogista, millaisia ajatuksia raportti meissä herätti.